Sota ja selviytymistaistelu

30-luvun loppuvuodet olivatkin sitten hyvää aikaa; säät olivat suotuisat, viljasadot runsaat. Mutta sotavuodet katkaisivat rajusti suomalaisen maanviljelijän ponnistuksen ylöspäin ja eteenpäin.

Rauhansopimuksessa palattiin Moskovan rauhan rajoihin, jouduttiin luovuttamaan myös Petsamo ja vuokraamaan Porkkalan alue. Noin 90 000 menetti henkensä sodassa, vajaat 190 000 haavoittui. Kotiseutunsa joutui jättämään 450 000 ihmistä. Rauhansopimuksen mukaan Suomen oli karkotettava Pohjois-Suomesta entiset aseveljensä saksalaiset. Kevääseen 1945 kestäneessä operaatiossa Lapin rakennukset poltettiin ja perusrakenne tuhottiin lähes täydellisesti.

 

Sotakorvauksina oli voittajalle suoritettava kahdeksan vuoden aikana 300 miljoonan kultadollarin arvosta erilaisia tarvikkeita, koneita, laivoja ja muuta.

 

Näinä raskaina vuosina hintojen, palkkojen ja hyödykkeiden jakelua koskevat ratkaisut siirtyivät markkinavoimilta viranomaisille, jotka päättivät voimavarojen suuntaamisesta. Oltiin komentotaloudessa.

 

Tiukka valvonta alkoi syksyllä 1939. Kansanhuoltoministeriö määräsi sekä hinnat että hyödykkeiden jakamisperusteet: elintarvikkeiden säännöstely alkoi syksyllä 1939, hintojen seuraavana syksynä ja palkkojen helmikuussa 1941.Maataloustuottajilla oli luovutusvelvollisuus, jota täydensi viranomaisten oikeus takavarikointiin. Vuoden 1941 valtalailla kansanhuoltoministeriö sai lähes diktatoriset toimivaltuudet.

 

Kulutusta säädeltiin ostokorteilla, mutta myös musta pörssi toimi tehokkaasti, väitetään että korkeimmillaan jopa viidennes elintarvikekaupasta käytiin sen puitteissa.

 

Sodan jälkeen siirtolaisten ja rintamamiesten asutustoiminta, jälleenrakennus ja sotakorvausten suorittaminen sitoivat voimavarat niin tykkänään, että komentotaloutta elettiin pitkään. Vasta seuraavalla vuosikymmenellä palattiin kohti markkinataloutta.

 

Suomalainen yhteiskunta kamppaili äärirajoillaan: ulkomaankauppa pysähtyi ajoittain lähes täysin, teollisuuden välttämättömät raaka-ainetoimitukset ja elintarviketoimitukset katkesivat. Samalla puunjalostusteollisuus menetti tärkeimmät markkina-alueensa. Aktiivinen työvoima oli kutsuttu armeijaan, kuitenkin laajamittaista sotatarvike- ja maataloustuotantoa täytyi pitää yllä.

 

Maatalouden ongelmana oli alueluovutusten takia pienentynyt viljelyspinta-ala, tuontiväkilantojen saannin ehtyminen ja työvoimapula. Myös sääolosuhteet, epätavallisen hyiset talvet, rasittivat jo rasitettua kansaa. Mutta nyt oli suurena apuna se maatalouspolitiikka, jota oli noudatettu kahtena edellisenä vuosikymmenenä, jolloin lähtökohtana oli ollut lisämaan raivaaminen, maan elintarvikeomavaraisuuden kasvattaminen, jotta ensimmäisen maailmansodan aikaiset huoltokriisit eivät toistuisi.

 

Armeijan kotiuttaminen alkoi syksyllä 1944. Käynnistettiin laajamittaiset metsänhakkuut, joiden avulla saatiin kymmenille tuhansille kotiutettaville työtä pitkän siirtymävaiheen ajaksi ja turvattiin Suomen energiantarve. Teollisuudesta tuli jälleenrakennuksen ja sotakorvausten suorittamisen myötä taloudellisen kasvun veturi. Menetetty peltopinta-ala sen sijaan oli hitaasti korvattavissa, maatalouden osuus jäi merkittävästi alhaisemmaksi kuin sotaa edeltävänä aikana. Viljelykset olivat rappeutuneet, karja vähentynyt, maidontuotanto alhainen. Vähitellen maidontuotanto koheni, mutta maataloustuotteiden hinnat ja kantohinnat – lukuun ottamatta vuotta 1951 – pysyivät alhaisina.

 

Suomi oli lopullisesti muuttumassa maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi, vaikka maaseutuväestön määrä oli edelleen korkea. Tämä johtui asutuspolitiikasta: siirtoväen pääosa oli maanviljelijöitä, joille piti hankkia maata; jatkosodan pitkittyessä myös maata puolustaneisiin rintamamiehiin valettiin uskoa lupaamalla omaa maata. Maan saanti oli tuolloin nimenomaan mielialakysymys. Hatara yhteiskuntarauha olisi järkkynyt, jos sodan aikana annettuja lupauksia ei olisi kyetty pitämään. Maannälkä oli vielä 1040-luvulla suuri, maanviljelyn arvostusta edesauttoi vastikään koettu elintarvikepula.

 

Suomen maatalous on näihin aikoihin asti pysynyt pientilavaltaisena. Vuoden 1945 maanhankintalain pohjalta muodostettiin lähes 100 000 uutta tilaa. Perustetuista tiloista suurin osa oli pientiloja tai alle 2 hehtaarin asuntotiloja. Valtaosa tarvittavasta maasta saatiin valtiolta, kunnilta tai yhtiöiltä, mutta myös useimmat yli 15 hehtaarin tilat joutuivat luovuttamaan maata asutustarkoituksiin. Karjalaiset asutettiin pääosin Etelä-Suomeen, muut maanhankintalain piirissä olleet lähinnä Pohjois- ja Itä-Suomen syrjäseuduille. Näin maatalous ulotettiin alueille, joiden ilmasto ei ollut suotuisa viljelylle.

 

Sodanjälkeistä asutustoimintaa on sittemmin syytetty liian pienten ja elinkelvottomien tilojen muodostamisesta. 1950-luvun loppuessa lähes puolet tiloista oli alle 5 hehtaarin pientiloja, yli 20 hehtaarin tiloja oli viitisen prosenttia. Mutta muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti nähty: rintamamiesten ja siirtoväen enemmistö oli maanviljelijäväkeä ja maanhankintalaki pystyi ratkomaan sodan jälkeen päälle kaatuvat ongelmat melko suurella yksimielisyydellä.

 

Elettiin pienviljelyoptimismin aikaa. Vasta 1960-luvulla alkoivat epäilykset tämän elämänmuodon onnellisuudesta herätä. Maaseutuköyhälistö muodostui nyt suuriperheisistä pientilaraivaajista. Jos perheellä on viisi hehtaaria kivistä pellonlaitaa syrjäisessä Suomessa, takaako se sellaisen kohtuullisen toimeentulon turvan kuin on ajateltu? – Monen talon ikkunoihin lyötiin sittemmin 1960-luvulla laudat.

 

Tämänsyksyisessä Atlantis-kirjassaan Hannu Raittila kirjoittaa: ”Pika-asutustila oli elävä talousyksikkö pienen tuokion, viisitoista sodanjälkeistä vuotta. Ei se ehtinyt muuttua kenellekään ikiaikaiseksi kotipaikaksi tai perinteiseksi elämänmuodoksi. Näissä taloissa ei mikään tai kukaan ehtinyt juurtua, ei edes pysähtyä. Elämä oli yhtä kirnujen, separaattoreiden, heinäseipäiden ja paalauskoneiden pyörrettä, piikkilangan ja sähköpaimenen sotkua. Äskettäin ajettiin puupyörärattailla, kohta ilmatäytteisillä kumirenkailla ja sitten niiden päälle olikin jo rakennettu auto, jolla mentiin pitkin uutta tietä. Kaikki alkoi peltojen yhtäkkisestä raivauksesta ja päättyi saman tien niiden paketointiin. Siinä ei kerinnyt kehittyä mitään, mihin voisi yhdistää etuliitteen perinne.”

 

Mutta vielä eletään aikaa, jolloin sodan rasituksista aletaan toipua, elämänusko on palannut. Lapsilisät ja lapsilukuun sidotut huojennukset asutuslainojen takaisinmaksussa kannustivat lapsiluvun kasvattamiseen: normaalista 70 000 – 80 000 lapsesta se kohosi 1940-luvun loppupuolella yli 100 000 lapseen vuodessa. Määrä pysyi korkeana 1950-luvun puoliväliin, syntyivät suuret ikäluokat. Neljän miljoonan asukkaan rajapyykki Suomessa ylittyi vuonna 1950.

 

Kun nämä ikäluokat lopettivat koulunkäyntinsä, ei kotimaa pystynyt turvaamaan heille työpaikkoja. Vuoteen 1969 mennessä oli runsaat 260 000 suomalaista muuttanut työn perässä läntiseen naapurimaahan, Ruotsiin.

 

Vielä vilkkaammaksi muodostui maan sisäinen muuttoliike: asutuspoliittinen aikapommi purkaantui, kun suuret ikäluokat astuivat työmarkkinoille. Raivaajahenkinen maaseutuidylli mureni, se ei pystynyt enää antamaan elantoa. Siteet menneeseen oli katkaistava. Yhteiskunnan alueellinen tasapaino järkkyi ja vuosikymmeniä kestänyt sosioekonominen rakenne rikkoontui.

 

Vuonna 1950 maaseudun osuus väestöstä oli vielä 68 prosenttia, nyt padot murtuivat ja suomalainen yhteiskunta kulki kohti yhtä historiansa äkillisimmistä muutoksista. 1960-luvun päättyessä kaupungit ja kauppalat olivat jo ohittaneet maaseudun. Väestön ammattijakaumassa parissa vuosikymmenessä siirryttiin maa- ja metsätaloudesta teollisuuteen ja palveluammatteihin.

Copyright Loimaa-Seura r.y.  -  Tietosuojaseloste  -  Palvelun toteutus: JPmedia